Historiallisesti keskiaika on vaikeasti
hahmotettavissa oleva pitkä ajanjakso. Tutkimuksessa se on hahmottamisen
helpottamiseksi jaettu kolmeen osaan: varhaiskeskiaikaan (v. 400–800),
sydänkeskiaikaan (v. 800–1200) ja myöhäiskeskiaikaan (v. 1200–1500).
Varhaiskeskiajalla Rooman mahti
kukistui lopullisesti viime kädessä germaanikansojen vaellusten jalkoihin
vuonna 476. Itä-Rooma eli Bysantti ja sen omintakeinen kulttuuri pysyi
kuitenkin pystyssä aina turkkilaisvaltaukseen asti vuonna 1453. Lännessä
vallitsi valtiollinen hajaannus, mutta kirkko ja katolinen usko olivat
kuitenkin kaikkia länsieurooppalaisia vahvasti yhdistävä tekijä. Paavin
kirkko oli lähes koko keskiajan loppuun asti johtoasemassa. Kirkon mahtia
ilmensivät mahtavat katedraalit, luostarilaitos ja ristiretket Palestiinaan
”vääräuskoisten” käännyttämiseksi ja alueen valloittamiseksi. Kirkkoisä
Augustinus loi teoksessaan Jumalan valtakunnasta filosofiset ja
teologiset perustelut valtion alistamiselle kirkolle.
800-luvulla vakiintunut läänityslaitos
ylläpiti osaltaan Euroopan valtiollista hajaannusta. Kansallista
yhtenäisyyttä ei syntynyt myöskään sääty-yhteiskunnan vaikutuksesta.
Keskiajan ihminen koki olevansa ennen muuta Jumalan säätämällä tavalla
kukin oman säätynsä jäsen. Vasta sydänkeskiajalla, kaupunkitalouden
elpyessä, syntyi talonpoikien, aateliston ja papiston rinnalle neljäskin sääty
– porvaristo. Koko keskiajan ajan pääelinkeinona oli maatalous, mutta
viljelyn tehostuminen uusien keksintöjen myötä (tehokkaampi aura ja hevosen
valjastaminen vetojuhdaksi) mahdollisti osan työvoiman vapautumisen kaupan ja
käsityön ammatteihin. Aatelisto, ritarisääty sekä papisto säilyivät
kuitenkin koko keskiajan arvostetuimpina säätyinä. Talonpojat, joita oli
ylivoimainen enemmistö väestöstä, olivat kurjimmassa asemassa. Maaorjat olivat
yhteiskunnan pohjalla.
Yliopistolaitoksen synty todistaa, että
keskiaika ei ollut pelkästään, jos ollenkaan, synkkä aikakausi. Luostareissa
oli jo aikaisemmin vaalittu kirjasivistystä ja annettu opetusta.
Sydänkeskiajalla alettiin kokea tarvetta kirkosta erillään tapahtuvaan
opetukseen ja tutkimukseen. Ensimmäiset yliopistot 1100- ja 1200-luvuilla
olivat jatko-opiskelijoiden ja opettajien yhteisöjä, joita syntyi Italian
Salernoon, Pariisiin ja Englannissa Oxfordiin ja Cambridgeen. Tieteiden
kuninkaana oli teologia, mutta toisena tieteen auktoriteettina raamatun
rinnalla oli Aristoteleen ajattelu. Pariisin yliopiston professori Tuomas
Akvinolainen katsoi, että ihminen voi järkensä avulla yhdistää raamatun
näkemyksiä ja järjentietoa. Jumala voi olla Tuomaksen mukaan liikkeen
lainalaisuuksia selitettäessä ”ensimmäinen liikuttaja, jota mikään muu ei
liikuta”.
Myöhäiskeskiajalla Eurooppaa kohtasi
väestökatastrofi, mustana surmana tunnettu tautiepidemia. Euroopan
väkiluku oli keskiajan kuluessa kohonnut alle 30 miljoonasta noin 73,5
miljoonaan. Ilmasto oli sydänkeskiajan suotuisan kauden jälkeen kylmennyt
ja väestöä oli Euroopassa ruuan tuotantokykyyn nähden jo suhteellisesti liikaa.
Musta surma, paiseruttoepidemia, levisi 1300-luvun puolivälissä
kulovalkean tavoin yli Euroopan mantereen ja tappoi väestöstä 25-30
prosenttia. Liikaväestöongelma ratkesi kertaheitolla. Yhtäkkiä
työvoimasta olikin pulaa ja palkatkin lähtivät nousuun. Ruton
välttäneiden Eurooppa koki uutta nousua voimaansa kasvattaneiden
kansallisvaltioiden ja niiden kuninkaiden johdolla.
